• Lapsuuden kehitystehtävä – onko lapsuus menetetty?
• Kasvatusasenteiden muutos
• Ympäristön vaikutus
• Mielenterveysalan ja sosiaalitoimen yhteistyö
• Ehkäisevä työ

Huumeiden käyttö ei ole koskaan osa psyykkisesti tasapainoisen nuoren elämää, vaan aina osa laajemmasta psykososiaalisesta ongelmakentästä. Huumeita käyttävien nuorten perheet ovat usein rikkoutuneet tai tunneilmapiiriltään poikkeavia, niin klisheemäiseltä kun asia kuulostaakin. Melko varhain alkaneet kouluvaikeudet ovat myös tavallisia. Oppimisvaikeudet ovat johtaneet usein häiriökäyttäytymiseen, syrjäytymiseen koulumaailmasta ja ikätoverien joukosta. Nuoruusikään luonnollisena kuuluva halu irtautua perheestä ja normeista on rävähtänyt esille voimakkaana kapinana vanhempien arvomaailmaa vastaan, missä yhteydessä nuori on löytänyt uuden tukiryhmän muista nuorista, jotka ovat johdattaneet huumeiden maailmaan. Ryhmän hyväksyminen on saatu samaistumalla huumeidenkäyttäjiin. Hyväksytyksi tuleminen on ollut sitäkin tärkeämpää, koska itsetunto on ollut heikko. Mikäli huumeita käyttävä nuori on joutunut mielenterveyspalvelujen piiriin, diagnoosina ovat usein olleet sopeutumisvaikeudet ja masennus. Huumeita käyttävät nuoret ovat usein olleet jo lapsena impulsiivisia, heidän on ollut vaikea odottaa tyydytystä. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole millään tavoin eläneet tällaisten lasten ja nuorten mielissä, tärkeätä on ollut vain nykyhetki, nopeasti saatava hyvän olon tunne. Huumeet ja päihteet ovat tuntuneet tarjoavan heille hetkellisen rauhan, paluun kadotettuun paratiisiin, äidin syliin. Psyykkisessä mielessä he ovat jääneet ikäisiään nuoremmiksi lapsiksi, joiden minätoiminnot eivät ole kehittyneet riittävästi auttamaan sopeutumista elämän asettamiin paineisiin.

Tällaisia nuoria tapasi muutama vuosi sitten. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että yhä useammat ja ikään kuin tavallisemmat nuoret ja lapset on muuttaneet asenteitaan huumeisiin ja niiden käyttöön. Asenteenmuutoksen myötä on mahdollista, että huumeiden ja päihteiden käyttäjät ovat tulevaisuudessa yhä nuorempia.

Asenteenmuutosten syiden tutkiminen olisi antoisa sosiologinen tutkimuskenttä. Seuraavassa tuon kuitenkin esille näkökulmia, jotka ovat nousseet mieleen lapsipsykiatrisen työn kautta.

Lapsuuden kehitystehtävä – onko lapsuus menetetty?

Sigmund Freudin ajoista lähtien on kehitelty teorioita lapsuuden psykoseksuaalisesta kehityksestä ja lapsuuden tavanomaisesta kulusta. Kehityksen on arveltu sujuneen pääpiirteittäin siten, että lapsi on edennytsymbioottisesta äitisuhteesta kahdenkeskeisyyteen ja eriytymiseen sekä oidipaalivaiheeseen, jossa lapsi oivaltaa kolmannenkin osapuolen olevan olemassa. Tätä on seurannut latenssivaihe, jossa lapsi turvautuu ikätoveriensa seuraan ja unohtaa muutamiksi vuosiksi seksuaaliset asiat, jotka nousevat uudestaan esille fyysisen puberteetin alkaessa. Nuoruusikää on usein nimitetty toiseksi mahdollisuudeksi käydä läpi lapsuuden ratkaisemattomia sisäisiä konflikteja.

Edellä mainittu ajattelutapa on kehittynyt eurooppalaiseen ja anglosaksiseen kulttuuriin nojautuen, kulttuuriin, joissa aikuisten ja lasten välinen suhde on ollut suhteellisen yhdenmukainen. Ajatuksena on ollut, että lapsi on vähitellen kypsynyt oivaltamaan aikuisten maailman salaisuudet ja on valmis vastaanottamaan aikuisen roolin oikeuksineen ja velvollisuuksineen nuoruusiän lopulla.

Kunnianarvoisa Freud ja hänen seuraajansa eivät kuitenkaan voineet aavistaa mitä uusi aika toisi tullessaan. Nykylapsen tärkeitä informaatiolähteitä ovat televisio, internet ja lehdistö. Vanhempien jakama tieto jää vähäiseksi samalla kun heidän tietoon perustuva arvovalta tuntuu kutistuvan. Monet lapset ovat nykyisin täydellisesti selvillä elämän kaikista ilmiöistä seurattuaan intensiivisesti esimerkiksi suosittuja tv-sarjoja. Aikuisten salaisuudet paljastuvat lapsille jo varhain. Kuten eräs 8-vuotias poika sanoi kysyttäessä mieluisinta tv-ohjelmaa, “Mä tykkään niistä salatuista elimistä!”

Erilaisia aisteja kiihottavia mielihyvän kokemuksia etsitään taukoamatta, näitä halutaan tarjota lapsillekin. Aikuiset eivät enää halua kontrolloida lasten kokemuksia ja rajoittaa esimerkiksi tv:n ja muiden informaatiokanavien vaikutusta. Niiden kautta lapset saavat vahvistusta käsitykselleen aikuisten elämän nautinnollisuudesta jos kohta raadollisuudestakin.

Lapsuuden aikana ihminen kehittää itselleen moraalin, tietoisuuden oikeasta ja väärästä. Kuten psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on todennut tutkimuksissaan, oikean ja väärän käsitteet olivat aikaisemmin ehdottomia – on esimerkiksi väärin heittää kivellä ikkunaan. Nykylapset määrittelevät teon oikeutuksen muilla perusteilla: Kiven heittäminen ikkunaan on väärin, jos jää teosta kiinni tai jos ei ole vakuutusta. Tässä lapset heijastelevat aikuisten maailman taloudellisia ja moraalisia arvoja.

Lasten maailmaan vaikuttavat siis aikuisten arvot, moraali ja tavat. Oman perheen lisäksi näitä asioita on mahdollisuus tarkkailla median välityksellä. Huumeiden käyttökin käy ikään kuin jokapäiväisemmäksi, alkoholin käyttöä vastaavaksi ilmiöksi. Tämäkin aikuisille kuulunut kielletty elämän alue muuttuu arkiseksi aikuiseen elämäntapaan liittyväksi ilmiöksi. Ratkaiseeko huumeiden käytön moraalisen oikeutuksen pian vain kiinni joutumisen pelko?

Kasvatusasenteiden muutos

Huumeidenkäytölle suosiollinen ilmapiiri lienee syntynyt monien tekijöiden summana. Eräs näistä tekijöistä saattaa olla vanhempien kasvatusasenteiden muutos, jota kuvaa Joensuun yliopistossa julkaistussa väitöskirjassaan Marjatta Kalliala. Hänen mukaan aikaisemman autoritäärisen kasvatuksen tilalle on tullut ns. epäröivä kasvatuskulttuuri. Lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia neuvottelukumppaneita, ja lasten kanssa saatetaan keskustella loputtomasti perheen pelisäännöistä. Normien puuttuessa vastuu sysätään joskus lapsille. Näin tapahtuu siitäkin syystä, että vanhemmat kuvittelevat lasten olevan itsenäisempiä kuin ovatkaan ja tietävän monista asioista enemmän kuin vanhempansa.

Kasvatuksen keskeisenä piirteenä on aikuiskeskeisyyden pelko. Kun autoritäärisyyttä vältetään, lapsikeskeisyyden nimissä lapsia ikään kuin vedetään kohti aikuisuutta. Aikuiset noudattavat omia impulssejaan kuin lapset – lasten on usein joustettava ja oltava itsenäisiä lapsekkaiden aikuisten maailmassa. Aikuisten elämä on katkelmallista sekä työelämässä että ihmissuhteissa. Jokaisella aikuisella, jokaisella perheellä on omat arvonsa ja joskus jopa arvotyhjiönsä.

Omana käsityksenäni on, että lapset ja nuoret tekevät omat ratkaisunsa pyrkiessään hahmottamaan elämäänsä epävarmassa maailmassa, jossa aikuiset eivät tarjoa selkeitä käyttäytymisnormeja. Psyykkisesti tasapainoinen lapsi oppii luovimaan erilaisten ristipaineiden aallokossa. Heikoimmin varustettu saattaa turvautua esimerkiksi anoreksiaan yrittäessään hallita edes omaa ruumistaan ja pysäyttääkseen kasvun vaikealta ja ylivoimaiselta tuntuvaan aikuisuuteen.

Huumeiden käyttö saattaa olla eräs ratkaisumalli, yritys säädellä itse oman mielihyvän tilaa, toimia itse omana sisäisen ahdinkonsa tyynnyttäjänä. Huumeet edustavat lapsille ja nuorille fantasiaa nautinnollisesta aikuisuudesta, joukkoon kuulumisesta, vapaudesta ja oman itsen hallitsemisesta. Lapsi ei ymmärrä huumeiden ja päihteiden olevan voimakkaasti vaikuttavia kemiallisia aineita, jotka vahingoittavat esimerkiksi hermokudosta ja johtavat usein peruuttamattomiin fyysisiin seuraamuksiin. Vaikka lapsi tietäisikin huumeiden olevan vaarallisia, lapsuuteen ja nuoruuteen usein liittyvät kaikkivoipainen usko omaan voimaan estää ottamasta asiaa todesta – jollekin muulle voi käydä huonosti, ei minulle. Minä pystyn hallitsemaan tilanteen, minä en jää koukkuun.

Ympäristön vaikutus

Ympäristö luo usein lapsen tai aikuisen tarinan. “Meidän Sami se on sellainen hulivili ja Liisa niin tunnollinen.” Niinpä Sami ja Liisa usein toteuttavatkin näitä ympäristönsä odotuksia, luovat omat tarinansa vilkkaana häirikkönä tai kilttinä tyttönä. Vanhemmilla on lapsista oma tarinansa, koululla ja kavereilla omansa. Näitä odotuksia heijastellen lapsi ja nuori rakentaa oman kertomuksensa, kuvan minästään ja asemastaan yhteisössään.

Vanhempien ja ympäristön antamalla mallilla on suuri vaikutus lapsen kehitykseen. Jos kotiympäristössä käytetään huumeita ja suhtaudutaan näihin myönteisesti, lapsen on helppo ryhtyä noudattamaan samanlaista toimintamallia.

Monella lapsella on myös houkutus joutua ikätovereidensa innostamana huumeiden käyttäjäksi. Huumeiden käyttö liittyy usein jengeihin. Kehitys jenginuoreksi alkaa jo varhain, kuten on todettu esimerkiksi Laura Pakaslahti-Rekolan tutkimuksessa. Jo kolmesta ikävuodesta ylöspäin sosiaalisilta taidoiltaan heikoimmat lapset ajautuvat helpommin ristiriitoihin ja käyttäytyvät aggressiivisemmin kuin muut lapset. Toiset lapset alkavat vähitellen torjua aggressiivista ikätoveriaan, mikä puolestaan vaikuttaa kielteisesti tämän minäkuvan kehitykseen. Torjutut lapset kokevat helposti alemmuutta ja kyvyttömyyttä, he alkavat pitää itseään epäsosiaalisina. Heillä on riski ryhtyä käyttäytymään minäkuvan mukaisesti.

Tutkimuksissa on myös todettu aggressiivisten lasten hakeutuvan kaltaistensa seuraan. Etenkin nuoruusiässä toveripiiri vaikuttaa käyttäytymiseen enemmän kuin mikään muu. Jos aggressiiviseen käyttäytymiseen yritetään vaikuttaa vasta nuoruusiässä, on vaikeata muuttaa käyttäytymisen malleja. Nuoren sosiaaliset taidot ovat heikkoja ja hänellä on muodostunut negatiivinen käsitys itsestään. Nuori viettää aikaansa kaltaistensa seurassa, kaukana kasvattajiensa vaikutuspiiristä.

HeSa:n Vieraskynä-kirjoituksessa 19.9.99 Laura Pakaslahti-Rekola toteaakin seuraavasti: “Tärkeätä olisikin puuttua lasten aggressiiviseen käyttäytymiseen jo päiväkoti-iässä. Mitä aikaisemmin lapselle tarjotaan keinoja selvitä sosiaalisissa tilanteissa, sitä epätodennäköisempää on, että hän ajautuu epäsosiaalisen kehityksen kierteeseen.”

Mielenterveysalan ja sosiaalitoimen yhteistyö

Suomessa huumeita käyttävät lapset ohjautuvat useimmiten lastensuojelulaitoksiin, tuskin koskaan mielenterveyshuollon yksiköihin. Usein vedotaan siihen, että nuoren on ensin hoidettava omin voimin tai muiden kuin terveydenhoidon ammattilaisten avustuksella huumeongelmansa, vasta sen jälkeen on mahdollista puuttua mielenterveyden ongelmiin. Tällaista kehityskulkua odotellessa unohdetaan, että mielenterveyden ongelmat ovat lähes aina syynä päihteiden tai huumeiden käyttöön. Huumenuorella ei yksinkertaisesti ole psyykkisiä voimavaroja huumeongelmansa hoitamiseen ja vielä vähemmän mielenterveysongelmiensa käsittelyyn.

Hoidossa on ongelmallista myös se, että huumeita käyttäviä lapsia ja nuoria on vaikeaa hoitaa muiden psyykkisistä oireista kärsivien ikätovereidensa joukossa – muut hoidettavat häiriintyvät entistä enemmän huumeongelmaisten acting out-käyttäytymisestä. Mielenterveysyksiköissä on saatavilla lääkkeitä, joita huumeongelmaiset nuoret mielihyvin kaappaisivat haltuunsa oman mielentilansa kohottamiseksi.

Tarkoituksenmukaista olisi, että huumeongelmallisille lapsille ja nuorille järjestettäisiin omia hoitoyksiköitä, joissa voitaisiin kartoittaa heidän psyykkinen tilanteensa voimavaroineen ja ongelmineen. Tärkeätä olisi myös saada käsitys huumeita käyttävän lapsen tai nuoren sosiaalisesta kentästä ja sen mahdollisuuksista tukea terveempään elämään. Vaikeutena on, että lapset ja nuoret liittoutuvat tällaisissa yksiköissä helposti aikuisia hoitajiaan vastaan, jolloin hoitotulokset jäävät niukoiksi ja huumeongelma saattaa jatkua hoidon aikanakin.

Hoito ei myöskään onnistu, mikäli huumeiden maailmalle ja huumeisiin liittyville fantasioille ei saada tyydyttävää korviketta. Jos huumeiden ja päihteiden käyttö on lapsen tai nuoren ainoa tapa kokea olevansa hetkellisesti onnellinen ja ryhmän hyväksytty jäsen, hoidon tulokset ovat laihat. Itsetunnon lähteiden olisi oltava muualla, omassa todellisessa osaamisessa.

Parhaat hoitotulokset huumenuorten hoitamisessa lienee saatu yksiköistä, joissa aikaisemmin huumeita käyttäneet lapset ja nuoret ovat ryhmäytyneet positiivisella tavalla tukemaan toinen toisiaan paranemisen tiellä. Ihmeistä on, että ikätovereilta tuleva palaute on huomattavasti tehokkaampaa kuin ammattiauttajien ja “sosiaalitanttojen” hyvää tarkoittavat, mutta usein tehottomaksi moralisoinniksi tai liialliseksi ymmärtämiseksi jäävät parantamisen yritykset.

Ehkäisevä työ

Huumeita käyttävä lapsi on aina psyykkisesti vaikeasti häiriintynyt vaikka pintapuolinen tarkastelu antaisikin vaikutelman näennäisestä normaaliudesta. Avohoidon mahdollisuudet ovat tällaisissa tapauksissa rajalliset, minkä vuoksi tarvitaankin lastensuojelullisia toimia, esimerkiksi sijaikotisijoitusta. Pelkkä lapsipsykiatrinen hoito ei riitä, koska hoitoajat ovat nykyisin varsin lyhyet. Lapselle on luotava myös turvallisia pysyviä ihmissuhteita, hyvän aikuisen malleja.

Kuten sanottu, huumeita käyttäviä lapsia on toistaiseksi – onneksi – vähän. Lapsipsykiatrin näkökulma lasten huumeongelmaan onkin ehkäisevä työ. Jos pakkotoimia kuten tahdonvastaista hoitoa tarvitaan, ollaan pahasti myöhässä eikä ehkäisevä toiminta ole onnistunut. Riskiryhmät olisikin tunnistettava ajoissa – tässä tarvitaan monen erityisalan yhteistyötä. Huumeongelman ehkäisyä on esimerkiksi puuttuminen lasten vanhempien huume- ja päihdeongelmiin, mikä edellyttää lastensuojelu- ja terveydenhuoltoviranomaisten yhteistyötä. Huumeongelman ehkäisemistä on myös kaikki perheiden hyvinvointiin kohdistuva sosiaalinen ja sosiaalipsykiatrinen työ, mikä auttaa lapsia kehittämään omia taitojaan ja tervettä itsetuntoa. Tärkeätä olisi myös lisätä tutkimuksellisessa mielessä eri tieteenalojen kuten esimerkiksi lastenpsykiatrian, lastenpsykologian ja sosiologian tutkijoiden yhteistyötä laajojen yhteiskunnallisten trendien tavoittamiseksi.

Kirjoittaja: Lastenpsykiatri ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Irja Kantanen

Samaa asiaa käsitteleviä artikkeleita:

1. Lapsen suru – kun äiti tai isä kuolee

Asiasanat: Huumeet, Riippuvuus